perjantai 26. joulukuuta 2014

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset...


George Orwell
Eläinten vallankumous (1945)

Tämä periaatteessa yleissivistykseen kuuluva kirja on ollut minulla pitkään lukulistalla. Nyt sitten vihdoin viimein sain lainattua sen kirjastosta ja luettua. Ensimmäinen yllätys oli, että kirja oli kohtuullisen lyhyt. Hieman yli sata sivua ja se oli mukavan helppolukuinen. Kepeään satuun verhoiltu kommunismin kritiikki ainakin osui ja upposi minuun.

Tarinan juoni lienee monille tuttu. Eläimet raatavat ja kaikki voitot tuntuvat valuvan kelvottoman isännän laskuun. Eräänä yönä Majuri-sika näkee unen, jonka hän haluaa jakaa koko eläintilan eläinten kanssa. Unen mukaan ihmisten tyranniasta on tehtävä loppu ja kaikki maatilan tuotto tulisi saada eläimille. Siksi olisi toteutettava vallankumous. Eläinten vallankumouksen jälkeen eläimet eivät kuitenkaan saa muuttua ihmisten kaltaisiksi. Eräänä päivänä vallankumous toteutuu yllättäen ja ihmiset häädetään tilalta. Nokkelat siat äänestetään uusiksi johtajiksi ja ladon seinälle kirjoitetaan uudet seitsemän käskyä.

Jo heti alussa tasa-arvio alkaa rappeutua, kun kaikki tilan maito menee sioille. Kahden sian valtakamppailun tuloksena, toinen heistä häädetään pois tilalta. Pikkuhiljaa kaikki etuoikeudet kuuluvat sioille ja kukaan ei uskalla vastustaa heitä. Sioilla on järkevän kuuluiset perustelut toimilleen ja vihaiset koirat puolellaan. Kaikista vaikeuksista syytetään ulkopuolisia. Lopulta kaikki seitsemän käskyä unohdetaan ja sioista tulee ihmisen kaltaisia.

Surullisinta kirjassa oli Jysky-hevonen, joka tosissaan uskoo uuteen järjestelmään. Hän haluaa voittaa vaikeudet ja työskennellä kovemmin kuin muut. Lopulta tämäkään työn sankari ei saa palkintoaan. Kaikki kurjuus kestetään, koska eläimet sentään olivat vapaita. Loppujen lopuksi paljon kukaan ei enää muista millaista elämä oli ennen vallankumousta. Lukuun ottamatta vanhaa viisasta aasia.

Vapaus, mitä se loppujen lopuksi on? Kukaan ei kirjassa ainakaan tullut yhtään sen vapaammaksi tai tasa-arvoisemmaksi. Lopuksi tilanne oli sama kuin alussa tai jopa pahempi. Ajatus täydellisestä tasa-arvosta on kaunis, mutta miten tämä saataisiin käytännössä toteutettua. Aina löytyy joku ahne, joka viimeistään romuttaa koko järjestelmän. Kysymys lienee loppujen lopuksi puhelahjoista, jolla kaikenlainen ajattelu saadaan myytyä massoille.

Kirja oli synkkä tarina,mutta edelleen puhutteleva. Kaikenlaista voidaan myydä kauniin ajatuksen muodossa, mutta todellisuus voi olla täysin toisenlaista. Vallan väärinkäyttöä esiintyy todella paljon edelleen. Lopuksi kukaan ei erota kuka on todellinen ”vihollinen”.



lauantai 22. marraskuuta 2014

Isänsä poika



 
Jo Nesbo
Isänsä poika (2014)
(arvostelukappale)

Jo Nesbon kirjojen fanina tämäkin kirja piti ottaa luettavaksi mahdollisimman pian sen ilmestymisen jälkeen (vaikka kaikkea muutakin olisi jonossa.) Tällä kertaa vuorossa ei ole Harry Hole-kirja vaan täysin itsenäinen kirja. Kirja tosin muistuttaa monella tavalla Harry Hole-kirjoja juonenkäänteineen. Kirjan pahis tai hyvis on vuosikausia syyttömänä vankilassa istunut Sonny. Hän päättää ottaa oikeuden omaan käsiinsä ja kostaa isänsä kuoleman ja ruumiita tulee tasaiseen tahtiin. Sonnya jahtaa ylikomisario Simon Kefas, joka on aikoinaan tuntenut Sonnyn isän. Nesbon tapaan kirja sisältää monia käänteitä ja loppujen lopuksi kaikki ei ole sitä miltä se on aluksi vaikuttanut.

Ensimmäistä kertaa minua vaivasi tarinan epäuskottavuus. Miten huumeriippuvainen vankilassa vuosikausia elänyt mies pystyy jahtaamaan ammattirikollisia kuin kokenut ammattitappaja. Ilmeisesti kosto ja rakkaus olivat Sonnya eteenpäin vieviä voimia, mutta siltikin asia häiritsi. Toinen häiritsevä piirre kirjassa oli Sonnyn naisystävän Marthan täysi luottamus Sonnya kohtaan, vaikka pakastimesta löytyy ruumiita. Itse tarinaan ehkä haettiin syvyyttä suurilla tunteilla ja mielestäni näitä oli nyt enemmän kuin Nesbon aikaisemmissa kirjoissa. Sonny oli hahmona omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hän oli toisaalta mukava ja kohtelias, mutta toisaalta täysin kylmäverinen tappaja. Hän on esimerkki siitä miten ihmisestä voi löytyä kaksi täysin eri puolta.

Mielestäni mielenkiintoista oli myös ajatus siitä, että joku saattaa mennä syyttömänä istumaan vankilaan toisen puolesta rahan tai huumeiden vuoksi. Pakostakin tuli mieleen kuinka paljon sellaista tapahtuu todellisessa maailmassa. Mikäli rikostutkimuksissa haetaan nopeita ja helppoja ratkaisuja, tällainen varmasti onkin mahdollista.

Muutoin kirja oli taattua ja koukuttavaa Jo Nesboa. Mikäli aikaa olisi ollut, olisin varmasti taas lukenut kirjan yhdeltä istumalta. Väkivaltaa oli runsaasti, ehkä jopa enemmän kuin tavallisesti. Tämä ei minua häirinnyt, mutta ei varmasti sovi kaikille lukijoille. Juoni oli kekseliäs ja täytyy ihmetellä, että Nesbo osaa yllättää aina. Mukavaa oli myös, että kirjan lopussa ikään kuin kaikki langat punottiin yhteen. Edelleenkin olen tämän kirjan jälkeen Nesbon kirjojen fani.


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Jeppis



Tommi Liimatta
Jeppis (2014)
(arvostelukappale)

Tommi Liimatta lienee tunnetaan paremmin Absoluuttinen nollapiste- yhtyeen laulajana ja sanoittajana. Mieheltä on ilmestynyt myös muutamia kirjoja ja lukuvuoroon tuli nyt hänen viides kirjansa Jeppis. Jeppis on omaelämänkerrallinen kertomus ja alkaa siitä kun Tommi aloittaa koulun Pietarsaaressa vuonna 1983. Yllättäen kirja oli ehkä yksi parhaimmista tämän vuoden aikana luetuista kirjoista.

Tommi osaa kuvata 80-lukua varsin oivaltavasti. Ilahduttavaa myös oli, että 80-luvun lapsen elämä ei niin paljon eroa 90-luvun lapsen elämästä. Itsehän olen elänyt lapsuuteni 90-luvulla ja muistikuvieni mukaan elämänmeno ei ollut kovin erilaista kuin tässä kirjassa kuvataan. Toki eroja löytyy myös. Yksi kirjan kantavista teemoista on Tommin innostus heviin ja erityisesti Kiss-yhtyeeseen. Ysärillä Kiss ei ollut enää niin suosittu ja koko ilmiö oli minulle uutta. Yksi kirjan hauskoista kohdista oli kun Tommi törmää ensimmäistä kertaa Kiss-yhtyeeseen.

-Ooksä kuullut Kissiä?
-Joo, mutta annan vasta kohta, ope katsoo
-Mitä sä puhut, Hevi ihmetteli
-Niin, onko Kiss-Kiss karkkia?
-Emmä niin sanonu! Ei, Kiss on bändi, jolla on sellaiset semmoiset hullut maskit naamassa...”

Tommi myös katselee innokkaasti Ritari ässää, joka itselleni tuli vasta vuosia myöhemmin tutuksi. Kirja osaa myös naurattaa monilla tuohon aikakauteen kuuluneilla ”kummallisuuksilla”. Tommi esimerkiksi kuvaa lehtijuttua, jossa kerrotaan merkkejä, joista voi päätellä käyttääkö oma lapsi huumeita. Varmoja merkkejä olivat esimerkiksi joogan harrastaminen, kasvissyönti ja kova karkinsyönti. Hmm, enpä sano tuohon mitään :) Toisaalta kirjassa oli myös paljon vakavia juttuja. Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja sen uutisointi on säikäyttänyt varmasti muitakin lapsia kuin Tommin.

Itse mietin aluksi miten Tommi voi muistaa niin hyvin vuosia sitten tapahtuneita asioita. Tommi ilmeisesti on pitänyt elämänsä varrella koko ajan jonkinlaista päiväkirjaa. Ehkä itseäni hieman harmittaa ettei ole itse toiminut samoin Nyt olisi varmaan mukava lukea niitä mielialan vaihdellessa häpeästä huvittuneisuuteen. Kirjaa oli mukava lukea jo sen takia, koska sen tarjosi mahdollisuuden kurkistaa pienen pojan ajatuksiin ja maailmaan. Kaikki autojutut ja muut ”poikien jutut” menivät ehkä vähän ohi, mutta samankaltaisia ajatuksia oli lapsena itsellänikin monista asioista.

Joka tapauksessa tämä oli varsin mukava ja viihdyttävä kirja. Mikäli haluaa palata 80-luvun tunnelmiin, niin suosittelen tutustumaan.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Vihan sukua


Seppo Jokinen
Vihan sukua (2013)



Pitkästä aikaa sain luettua taas dekkarin tai miksi tätä kirjaa haluaa kutsua.Valitettavasti syyskuu meni tenttikirjojen parissa ja lukuharrastus on jäänyt vähemmälle. Itselleni komisario Koskinen oli täysin uusi tuttavuus. Koskinen on seikkaillut jo seitsemässätoista kirjassa ennen tätä. Onneksi kirja oli kirjoitettu niin, että tapahtumia pystyi seuraaman vaikka henkilöhahmoja ei tuntenut ennestään.

Kirjassa käsiteltiin neljää rikosta, joka oli mielestäni aika paljon yhteen kirjaan. Kolme niistä selvisi, mutta yksi jäi edelleen avoimeksi. Kirja alkaa valtavalla räjähdyksellä messukylässä Tampereella ja suistaa junan raiteltaan. Luonnollisesti ensimmäiseksi mietitään terroritekoa, joka lienee nykyään aina tällaisissa tapahtumissa se päällimmäinen ajatus. Monesti taustalla on kuitenkin jotain muuta ja niin on myös tässäkin kirjassa. Koskisen ryhmää työllistää tämän lisäksi myös mystinen pihkahiippari, jota ei tunnuta saavan aisoihin. Kirjan kantavana teemana oli kuitenkin kosto ja miten viha siirtyy vanhemmilta lapsille.

Kirjassa oli paljon takaumia, joka valotti lukijalle tapahtumien taustoja. En aluksi ollut yhtään mukana mikä niiden yhteys oli tapahtumiin, mutta kirjan loppupuolella langat punottiin yhteen. Kirja oli varsin sujuvaa kieltä. Kirjan keskivaiheilla oli harmittava pieni notkahdus kerronnassa, mutta onneksi kirja parani taas loppua kohden.

Hahmona Koskinen on hyvin tavallinen. Voisi suorastaan kysyä onko hän liian tavallinen ollakseen kiinnostava. Toisaalta pidin Koskisesta paljon, koska hän vaikutti hyvin sympaattiselta. Hän pystyi tuntemaan empatiaa monia ihmisiä kohtaan, mikä nosti hänen arvostustaan kirjan edetessä. Kaikilla ihmisillä ei mene kovin hyvin ja se on tärkeä ymmärtää.

Kirjaa voi joka tapauksessa peukuttaa ylöspäin. Ilmeisesti Koskinen-sarjan alkupäässä on myös hyviä kirjoja, joihin olisi mukava perehtyä.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kafka rannalla


Haruki Murakami
Kafka rannalla (2002)


Täytyy sanoa että tästä kirjasta on vaikea sanoa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Toisaalta pidin kirjasta, mutta toisaalta se jätti täysin kylmäksi. Enemmän kirjasta jäi kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä se oli tarkoituskin. Luultavasti kaipaa itse kirjoihin tietynlaista realistisuutta ja sitä tässä kirjassa ei ollut.

Kirja alkaa siitä kun kirjan toinen päähenkilö Kafka päättää karata kotoa. Hän viisitoistavuotias ja täysin kyllästynyt elämään isänsä kanssa. Hänen äitinsä on lähtenyt jo vuosia sitten ja Kafka ei kunnolla muista edes hänen kasvojaan. Kafka vaeltelee ympäriinsä ja päätyy lopulta kirjastoon töihin. Siellä hän tapaa salaperäisen neiti Saekin, jonka menneisyydessä tuntuu tapahtuneen jotain kummallista. Toinen päähenkilö on vanha mies Nakata, joka on menettänyt onnettomuusessa osan minuudestaan. Hän ei osaa lukea tai ymmärrä asioita samalla tavalla kuin muut. Tosin hän osaa keskustella kissojen kanssa ja ansaitsee hieman taskurahaa kadonneiden kissojen etsimisellä. Eräänä päivänä Nakata lähtee pitkälle matkalle etsimään jotain tärkeää. Jossain vaiheessa näiden kahden päähenkilön kohtalot risteävät mitä omituisemmalla tavalla.

Kirja alkaa Kafkan karkumatkalla ja välillä taas kirjassa hypätään kuvailemaan päivää jolloin Nakatan onnettomuus tapahtui. Väliilä taas kerrotaan Nakatan tarinaa. Erityisesti kirjan rakenne oli sellainen, mikä piti mielenkiinnon yllä, vaikka muutoin olin lukiessani enemmän kummastunut. Puhuvat kissat tai taivaalta satavat iilimadot eivät ole ehkä minun juttuni. Toisaalta kirja sisälsi myös vakampaa pohdiskelua. Kirjan takakannessa kuvaillaan, että tapahtumat ovat unenomaisia. Se lienee aika hyvä sana kuvailevaa tätä kirjaa.

Kirja oli erilainen ja omalla tavallaan mielenkiintoinen. Kuitenkin en usko, että olen tämäntyyppisen kirjan kohdejoukkoa. Piristävää kuitenkin lukea jotain erilaista ja japanilaista kirjallisuutta. Olen kuullut että kirjailijalla on hyviä kirjoja ja olisi mielenkiintoista yrittää lukea häneltä myös jotain muuta.




sunnuntai 10. elokuuta 2014

Hitlerin raivottaret


Wendy Lower
Hitlerin raivottaret (2014)

Naisten tekemiin rikoksiin natsi-Saksassa ei aikaisemmin ole kiinnitetty paljon huomiota. Tässä Lowerin kirjoittamassa uudessa kirjassa keskitytään nimenomaan naisiin ja heidän osallisuuteen natsien hirmuhallinnossa. Aihe tietyllä tapaa lienee keskustelua herättävä, koska monet iltapäivälehdet ainakin näyttivät tarttuneen aiheeseen. Itse en ole näitä juttuja lukenut ja en tiedä millä tavalla asiaa niissä on käsitelty. Itselle kirja oli mielenkiintoinen siinä mielessä että se auttoi ymmärtämään myös miten normaalit ihmiset on saatu mukaan juutalaisten vainoon ja hirmuhallintoon.

Kirja käsitteli muutaman tavallisen saksalaisnaisen osuutta hirmutekoihin ja tätä kautta valotti myös yleisesti naisten osuutta Hitlerin hallinnossa. Kirja kävi läpi naisten taustat, koulutuksen, tapahtumat sodan aikana ja sen mitä heille tapahtui sodan jälkeen. Mielenkiintoista sinänsä että natsi-ideologian mukaan naisten paikka olisi ollut kotona, mutta natsien hallinto loppujen lopuksi saattoi naisia työelämään entistä enemmän. Naisia tarvittiin paljon esimerkiksi toimistotöihin tai sairaanhoitajiksi. Monia naisia houkutti jättää pieni kotikylänsä ja lähteä katsomaan mitä työmahdollisuuksia kaupunki ja natsien hallintokoneisto heille tarjoaisi. Ja ymmärrettävää on, että monia uudet mahdollisuudet kiehtoivat. Samalla naiset kuitenkin joutuivat osallisiksi natsien tekoihin. Sairaanhoitajat surmasivat vammaisia ja muita ei-toivottuja kansalaisia esimerkiksi myrkyttämällä. Toimistotyöntekijät taas kirjoittelivat käskyjä puhtaaksi juutalaisten eliminoimiseksi.

Kaikki eivät tietenkään olleet passiivisesti mukana natsien toiminnassa. Monilta naisilta löytyi asiaan myös omaa aloitetta. Tämä sotii räikeästi sitä vastaan, että naiset nähtiin sodan jälkeen enemmän uhreina ja passiivisina myötälijöinä. Monien naisten tekoja ei haluttu nähdä tai edes tutkia tarkemmin. Tämä aiheutti sen, että monia naisia ei rangaistu sodan jälkeen millään tavalla. Toki sodan jälkeen massoista oli valittava ne pahimmat rikolliset, mutta toisaalta asiaan ei ole paljon puututtu myöhemminkään. Toisaalta aika on myös ollut natsien puolelle. Kukaan ei enää vuosikymmenten jälkeen pysty muistamaan tarkasti tapahtumia tai jotkut todistajat ovat jo kuolleetkin.

Kirja oli melkoisen tunteita herättävä ja on hyvä että naisten osuudesta viimein halutaan puhua. On masentavaa ajatella että monet ovat jääneet ilman rangaistusta vain siksi että he ovat olleet naisia. Päällimmäinen tuntemus on, että tilaisuus on tehnyt monesta naisesta varkaan. Muutoinkin kirja oli varsin hyvin kirjoitettu ja monet kuvat toivat näitä ihmisiä ikään kuin lähemmäs. Suosittelen ottamaan kirjan lukemistoon, mikäli sodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat.

(arvostelukappale, kiitos kustantajalle)


torstai 10. heinäkuuta 2014

Kiinan kadotetut tyttäret


Xinran
Kiinan kadotetut tyttäret (2013)

Tämän kirjan sanoma ainakin oli minulle se, että olen onnekas kun olen syntynyt Suomeen. Kirja kertoo kiinalaisten naisten elämäntarinoita. Osa heistä on hylännyt tyttärensä, osa hoivannut hylättyjä tyttöjä orpokodissa ja osa jopa surmannut lapsensa. Kiinan maaseudulla tyttölapset eivät ole olleet missään arvossa. Esikoislapsen täytyi olla poika. Mikäli synnyttää tyttären tai jopa useampia tyttäriä on huono vaimo. Kaupungissa tyttöjen asema on ollut hieman parempi, mutta maaseudulla tyttöjen kohtaloksi on tullut surmaaminen tai hylkääminen

Kirjan kirjoittaja Xinran työskentelee toimittajana radiossa. Hän saa mahdollisuuden keskustella ihmisten kanssa, mutta hän kokee että ihmisiä on vaikea saada avautumaan. Tämän tietysti sanelee myös puolue. Hän avaa kirjassa kiinalaista kulttuuria yleisellä tasolla ja myös taustoja miksi tyttölapsien surmaamisesta ja hylkäämisestä on tullut perinne. Ainoa syy ei suinkaan ole kuuluisa yhden lapsen politiikka vaan taustalta löytyy mitä moninaisempia syitä. Xinran kuvaa myös ulkomaalaisten adoptiovanhempien tulon Kiinaan ja siitä miten monet tytöt päätyivät esimerkiksi amerikkalaisiin koteihin.

Kirjaa lukiessa tuli paljon peilattua suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa Kiinan maaseutuun. Suomessa ihmisillä on vaihtoehtoja. Sosiaaliturva on olemassa, koulutus on ilmaista ja yhteiskunta on melkoisen tasa-arvoinen. Kiinan maaseudulla taas vallitsee köyhyys ja vanhat perinteet sanelevat monia asioita. Monet kirjan naiset tuntuvat ajattelevan, että tytär saa paremman elämän, jos hänet annetaan pois ja adoptoidaan ulkomaille. Kirjan kirjoittaja ei tunnu ollenkaan ymmärtävän lapsensa pois antaneita naisia, mikä hieman hämmästytti minua. Kirja kuitenkin toi aika vahvasti esille sen, että köyhillä tytöillä ei ole tulevaisuutta Kiinassa. Ehkä tulkintaani vaikutti se, että pystyin suhtautumaan kirjaan kuitenkin melkoisen neutraalisti. Kirjan kirjoittaja taas tuntui elävän hyvin vahvasti tunteella.

Ihan täysin neutraalisti en aina pystynyt kirjaan suhtautumaan. Kirjassa oli esimerkiksi kohta, jossa kuvattiin synnytystä. Vierellä on vesiastia. Jos lapsi oli poika, niin lapsi pestiin ja vietiin näytille. Jos taas lapsi oli tyttö, hänet hukutettiin samaan vesiastiaan. Aika karua.

Kirja oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja myös aika helppolukuinen. Voisin kuvitella että naisia varsinkin aihe kiinnostaa. Kirja antoi myös paljon mielenkiintoista tietoa Kiinan kulttuurista.






sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Tikli


Donna Tartt
Tikli (2013)

Donna Tarttin uutuus Tikli on melkoinen tiiliskivi, sillä siinä on melkein 900 sivua. Tarttin edellinen kirja oli hienoinen pettymys, koska tuntui että siinä olisi ollut karsimisen varaa sivumäärän kanssa. Pelkäsin että tämän uuden kirjan kanssa olisi sama juttu, mutta onneksi pelkoni oli aiheeton.

Kirja rakentuu Carel Fabritiuksen maalauksen Tiklin ympärille. Kirjan päähenkilä Theo sattuu olemaan epäonnekseen äitinsä kanssa museossa, kun siellä sattuu räjähdys. Theo selviää räjähdyksessä hengissä, mutta hän ottaa sieltä ”muiston itselleen”, joka sattuu olemaan tämä kuuluisa maalaus. Samalla Theo saa kuolevalta mieheltä sormuksen, joka tulee myös vaikuttamaan Theon elämään samalla tavalla kuin maalaus.

Theo on monella tapaa juureton poika ja hän joutuu huonoille teille. Ystävänsä Boriksen kanssa hän tutustuu päihteisiin asuessaan Vegasissa. Oikeastaan nämä Theon rappioajat olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. Theon lisäksi päihdeongelmainen Boris oli myös varsin kiinnostava hahmo ja hän oli aika ajoin jopa kiinnostavampi kuin Theo. Tartt oli muutenkin onnistunut luomaan varsin mielenkiintoiset hahmot kirjaan.

Donna Tartt oli mielenkiintoinen kirjailija siinä, että hän onnistuu luomaan henkilön tarinan taustalle aina jonkin rikoksen, joka vaikuttaa päähenkilön elämään. Theo joutuu elämään monenlaisten salaisuuksien kanssa, jotka vain odottavat paljastumistaan. Vaikka kirja oli pitkä, siinä ei ollut mitään liikaa. Theon elämään lapsuudesta nuoruuteen mahtui monenlaista käännettä ja mielenkiinto tarinaa säilyi koko lukemisen ajan.

Donna Tartt ei ole kovin tuottelias kirjailija ja toivon mukaan seuraava kirja ilmestyisi hieman nopeampaa kuin edelliset. Joka tapauksessa pienen notkahduksen jälkeen Tartt vaikuttaa olevan taas iskussa. Tämän kirjan lukemiseen kannattaa varata aikaa, koska se loppujen lopuksi antaa lukijalleen paljon.


(Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta)

perjantai 23. toukokuuta 2014

Monacon ruhtinatar


Steven Englund
Grace- Monacon ruhtinatar (1984)


Minulla on ollut tapana lukea jonkun vanhemman polven Hollywoodissa vaikuttaneen naisnäyttelijän elämänkerta lomani aikana. Tällä kertaa kirjakaupasta tarttui mukaan Grace Kellyn elämänkerta. Näköjään tästä näyttelijästä on nyt ilmestynyt myös elokuva, joten se lienee jää välistä kirjan tarjoaman informaatioähkyn jälkeen. Toisaalta en ennen tätä kirjaa hänen vaiheistaan kovin paljon tiennyt

Elämänkerta alkaa kuvailemalla Gracen lapsuutta ja perhettä ja hänen tietään näyttelijäksi. Kirjan mukaan Grace oli enemmän kiinnostunut teatterista ja ajautui oikeastaan vahingossa Hollywoodiin. Tämä on sinänsä erikoista, koska monilla näyttelijöillä on kuitenkin ollut vakaa aikomus päätyä lopulta Hollywoodiin. Kelly ei kuitenkaan ehtinyt näytellä kovin pitkään ennen kuin hän tapasi Monacon ruhtinaan Rainierin, jonka kanssa hän meni naimisiin näyttävässä seremoniassa (joka meni kirjan mukaan täysin pieleen). Pääasiassa kirjassa kuitenkin keskityttiin Grace elämään Monacon ruhtinattarena ja siihen liittyviin velvollisuuksiin ja saavutuksiin. Kirjassa myös sivuttiin Monacon ruhtinasparin lasten elämää.

Kirjan mukaan Grace halusi nuoresta saakka perheen ja panostaa siihen kunnolla. Hän siis näki nuorempana, että nainen ei pysty yhdistämään työtä ja perhe-elämää, mikä oli toki yleinen käsitys vielä 1950-luvulla. Monacon ruhtinattaren roolissa hänen kuitenkin täytyi pystyä ne yhdistämään. Ehkä hieman yllättäen Kelly olisi halunnut myös jossain vaiheessa palata näyttelijäksi, mutta viime kädessä Monacon kansa esti sen. Näyttelijän työtä ei katsottu soveliaaksi ruhtinattarelle. Olisihan se tietysti ollut varmaan melkoisen erikoista nähdä ruhtinatar valkokankaalla.

Kirja oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta ei kovin hyvin kirjoitettu. Kirjoittaja tarkertui selostamaan pajon pikkuseikkoja ja jossain vaiheessa alkoi se alkoi kyllästyttää. Se teki lukemisesta raskasta ja välillä tylsääkin. Kirja antoi elämänkerroille tyypilliseen tapaan silotellun kuvan Gracesta ja oikeastaan mitään negatiivista ei hänestä tässä kirjassa kerrottu. Ruhtinattaren lukuisia hyveitä lueteltiin imelään sävyyn ja se välillä se ärsytti. Kirjan olisi kuitenkin voinut kirjoittaa enemmän neutraalista näkökulmasta, mutta epäilen että kirjoittaja on ollut jossain määrin Grace Kellyn fani.

Kirja ei siis ole välttämättä mitään kevyttä luettavaa, mutta minusta vanhasta Hollywoodista ja sen tähdistä on mukava lukea. Ainakin näennäisesti tuohon aikaan liittyy enemmän glamouria kuin nykypäivään. Todellisuus on tietysti monesti ollut ihan toista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kuolema saapuu Helsinkiin


Markus Ahonen
Jäljet (2014)

Hän ehti ihmetellä miten joku saattoi osua häntä selkään, vaikka hän istui selkä tiukasti tuolissa. Valkokankaalla heiluvat taistelukoneet pyörivät ympäri. Teatterin nurkasta syöksyvät äänet peittivät hänen huutonsa, joka ehti loppua ennen kuin se oli saanut henkeä alleen. Vahvempi voima oli peitonnut sen. Sulkenut suun. Peittänyt hiljaa silmät. Viimeistellyt elämän. Elämän!”

Näin alkaa Markus Ahosen uusin dekkari. Elokuvateaterissa tapetaan televisiosta tuttu säämies puukottamalla häntä selkään kesken elokuvan. Rikosylikomisario Markku Isaksson alkaa tutkia juttua, mutta pian samankaltaisia tapauksia alkaa tulla lisää. Uhrit vaikuttavat sattumavaraisilta ja tekotapa on joka kerta sama. Isku terävällä esineellä ja rikospaikalta löytyy aina sama enkelikuvio. Tappajassa tuntuu lisäksi olevan jotain suorastaan yliluonnollista. Huolestuneet kansalaiset pelkäävät kaduilla liikkuvaa tappajaa ja vaativat poliiseja toimimaan. Isaksson tekee parhaansa, mutta tappaja tuntuu koko ajan olevan askeleen edella.

Tämän kirjan vahvuus ehdottomasti oli sen vahva kerronta, sillä teksti oli kuvailevaa ja mukaansatempaavaa. Ympäristöä kuvattiin tarkasti ja jotenkin hyvin elävästi. Asuin aikoinani Helsingissä ja nyt tuntui, että olisin taas kävelemässä sen kaduilla. Vaikutuksen teki myös ihmismielen syvimpien tuntemusten pohdinta, joka ei jäänyt mitenkään pinnalliseksi. Tämä on monissa dekkareissa harvinaista. Vaikka yksityiskohtiin kiinnitettiin paljon huomiota, kerronta ei kuitenkaan jumitunut niihin vaan tarina eteni dekkareilla tyypilliseen tapaan nopeasti. Itse tarina oli myös varsin hyvä ja jäin miettimään onko vaikutteita otettu tietyistä oikeista tapahtuneista rikoksista. Yhtenä huonona puolena kirjassa oli Isakssonin oman henkilökohtaisen elämän kuvailu, jota oli jossain määrin liikaa. Tämä tietysti syvensi henkilöhahmoa ja toi kirjailjan vahvuuksia esiin, mutta olisin ehkä ottanut sitä kirjaan mukaan vähemmän. Kirjassa oli myös dekkareille tuttuun tapaan huumoria, joka kevensi tunnelmaa välillä mukavasti.

Kirja toimi minulla lomalukemisena ja lunasti kyllä odotukset. Sähköisenä versiona 156 sivua eli sopivan mittainen kesälukemiseksi.

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!




maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kun kaikki menee pieleen


Edward Bunker
Kovan onnen poika (1981)

Edward Bunker on itsekin elänyt varsin vaiheikkaan elämän. Hän on joutunut laitoskierteeseen jo viisivuotiaana ja viettänyt osan elämäänsa Amerikan kovimmissa vankiloissa. No hänen tarinansa päättyi lopulta onnellisesti ja hänestä tuli tunnettu kirjailija. Ilman tätä taustaansa Edward tuskin osaisi kuvata laitonnuoren arkea näin todentuntuisesti.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Alex, joka on melkoisen älykäs kaveri. Hän on kiinnostunut esimerkiksi kirjallisuudessa toisin kuin hänen toverinsa erilaisissa laitoksissa. Pojalla on myös itsepäinen luonne ja se saattaa hänet jatkuvasti vaikeuksiin. Lapsuus menee erilaisissa sijoituskodeissa ja laitoksissa, jossa hän oppii yhä enemmän huonoille tavoille. Alex oppii että tappelemalla saa arvostusta ja sen avulla saa myös olla rauhassa. Toinen haave on olla vapaa. Vapauden saa kun karkaa laitoksesta. Karkumatkalla on pakko tehdä myös uusia rikoksia, jotta saa elantonsa. Samalla tutustuu myös uusiin tyyppeihin, jotka eivät ainakaan helpota normaaliin elämään siirtymistä. Jo viisitoistavuotiaana Alex on syvällä rappioelämässä.

Bunker kuvaa elävästi elämää erilaisissa laitoksissa, jossa hän on itsekin luultavasti viettänyt paljon aikaa. Kirjailija myös kuvaa miten rikollinen mieli syntyy olosuhteissa, jossa kaikki on päälaellaan. Itsellä tuli mieleen että kuinka paljon erilaisia väärinkäytöksiä suljetuissa laitoksissa voi olla, jos kukaan ei valvo mitä niissä tapahtuu. Mikäli siitä edes välitetään. Toisaalta sosiaalitoimen työntekijtä yrittävät tehdä parhaansa, mutta heidänkin on vaikeaa ymmärtää laitosnuoria tai heidän elämäntilannettaan. Jos joutuu laitokseen, joutuu nopeasti kierteeseen, josta on vaikeaa päästä pois.
Kirjaa lukiessa mietti, mikä voisi pelastaa Alexin kaltaisen ihmisen. Vaikka Alexia ei olisi suljettu lapsena laitokseen, hän olisi saattanut joutua sinne myöhemminkin. Perheen ongelmat heijastuvat lapseen joka tapauksessa. Pahamaineisissa paikoissa arvostusta myös saa vähän toisella tavalla kuin muualla.   

Kirja oli melkoisen vaikuttava, mutta päättyi hieman töksähtäen ja jätti jälkeensä kysymyksiä. Joka tapauksessa kirja auttoi hieman ymmärtämään miksi laitosnuorten on niin hankala sopeutua normaaliin elämään.







keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Mafian naiset


Lirio Abbate
Mafian naiset (2014)

Kapinointi on vaarallista ja se vaatii suuria ponnistuksia ja uhrauksia. Naisen on etäännyttävä isästään, äidistään, veljistään ja jopa omista lapsistaan.

Mafian naiset kertoo muutaman naisen tarinan, jotka ovat rikkoneet mafian kunniakoodia. Mikäli näin on käynyt, nainen voi pelastaa henkensä vain todistamalla mafiaa vastaan ja liittymällä todistajansuojeluun. Tämä kuitenkin edellyttää siteiden katkaisua perheeseen lopullisesti. Joillekin se on liikaa.

Naiset menevät nuorina naimisiin ja he ovat täysin miestensä omaisuutta. Miehelle on oltava uskollinen, jopa kuoleman jälkeen. Kouluja ei saa käydä ja nainen elää tiukasti rajoitettua elämää. Naiset eivät kuitenkaan välttämättä osaa edes kyseenalaistaa kohteluaan. Se kuuluu asiaan ja on aina kuulunut. Jopa äidit kääntyvät tyttäriään vastaan, mikäli tytär kapinoi miehiä vastaan. Kuulostaa pahalle, mutta ei liene tavatonta niin sanotuissa suljetuissa yhteisössä.

Mielenkiintoista kirjassa oli yleinen kuvaus miten mafia hallitsee katukuvaa. Mafialle maksetaan suojelurahaa, mutta toisaalta se tuo myös työpaikkoja alueelle. Yllättävintä ehkä oli miten mahtavat ja kalliit mafiahäät maksatetaan suoraan tavallisilla kansalaisilla. Mafiaperheet ”pyytävät” lahjoja, joiden antamisesta lahjanantaja ei voi kieltäytyä. Kirja kertoo esimerkin kuinka morsian ja hänen äitinsä menevät koruliikkeeseen ja valitsevat lahjan itselleen. Samalla kertaa annetaan hääkutsu ja kieltäytyminen on hyvin epäsuotavaa.

Kirjaa lukiessa minua häiritsi kertomusten rönsyily. Välillä tuntui, että kertomuksissa oli liian yksityiskohtaista kuvailua mafian sukulaisuussuhteista. Loppujen lopuksi olin jo sekaisin kuka oli kenen veli tai setä. Välillä taas ajassa ja paikassa poukkoiltiin liikaa. Ehkä se kuitenkin toimi jonkinlaisena tehokeinona. Kirja toi kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia moneen asiaan.

Kirjan naiset ovat rohkeita, mutta niin on myös kirjan kirjoittaja. Kirjailija on kirjoittanut vuosien ajan Italian suurimmista lahjus- ja mafiaskandaaleista. Silläkin on ollut hintansa, koska hän elää nykyään todistajansuojelussa. Pahaa vastaan taistelu vaatii aina veronsa.

(Arvotelukappale, kiitos kustantajalle)


lauantai 15. maaliskuuta 2014

Sadonkorjaaja


Erkki Tuormaa
Sadonkorjaaja (2010)

Kirjaston dekkarihyllyllä vieraillessani päätin vilkaista Erkki Tuormaan esikoisdekkaria. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon ja ilahduin huomatessani, että tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini Ouluun. Kirja sitten lähti mukaani kotiin. Toki kirjassa sitten vierailtiin monilla muillakin paikkakunnilla kuten Kemissä ja Tampereella.

Kirja alkaa myyntineuvottelija Janne Juopperin surmalla hänen työpaikallaan. Murha ei jää viimeiseksi vaan jostain kumman syystä saman kodinkoneketjun kauppiaita surmataan ympäri Suomea. Murhaajalla on myös erikoinen tapa  piirtää uhrinsa viereen risti. Oulun yksikön komisario Ilpo Lipponen ryhmineen saa jutun tutkittavakseen. Polttava kysymys on tietysti mikä on murhien taustalla. Janne Juopperin kotoa löytyy muutamia puhelinlaatikoita, jotka vaikuttavat kuuluvan kodinkoneketjulle ja toiselta uhrilta löytyy mystinen numerosarja puseron taskusta. Ilpo Lipponen ei ole mikään tekniikan ihmelapsi, joten hänelä kuluu aikaa selvittäessään miten esimerkiksi RFID-tunniste toimii. Tämä tietysti saattaa turhauttaa teknistä puolta ymmärtävää lukijaa, koska hän on omissa päätelmissään on jo edellä Ilpoa.

Dekkarikirjailijoille ominaiseen tyyliin myös Tuormaa on kehitellyt omaperäisiä hahmoja kirjaansa. Ilpo Lipponen ei vaikuta ensisilmäyksellä poliisilta epäsiistin olemuksensa takia ja välillä hän vaikuttaa kärsivän uskottavuusongelmista. Löytynoja on sinnikäs rikostutkija, jossa on kuitenkin pahasti sovinistin vikaa. Milja taas on nuori naispoliisi, joka ei aina luota itseensä. Mielenkiintoisin ja sympaattisin hahmo on kuitenkin tarinan päähenkilö Ilpo, joka elää vapaata poikamieselämää. Vapaa-ajalla hän soittaa bändissä ja korjailee polkupyöriä. Tuormaa kertoo paljon kirjassaan myös päähenkilöidensä yksityiselämästä ja taustoista, mikä kevensi tunnelmaa. Siirtymiset paikasta toiseen tai ajasta toiseen, olivat minusta onnistuneita.

Oulu kaupunkina jäi kuitenkin aika lailla tarinan taustalle, koska juoni oli melkoisen mukaansa tempaava. Itselleni hampaankoloon jäi kirjan loppu, koska mielestäni kirjan rikollisella ei ollut uskottava motiivi teoilleen. Mutta asiasta voidaan toki olla toista mieltä. Joka tapauksessa melkoisen vakuuttava esikoiskirja.


perjantai 28. helmikuuta 2014

Runoileva poliisi


Xiaolong Qiu
Kuolemanjärvi (2013)



Minulla oli ilo tutustua tähän kiinalaiseen runoilevaan ylikomisarioon viime kesänä ensimmäisen kerran. Tykkäsin punapukuisista naisista paljon ja ei tämäkään lukukokemus mikään pettymys ollut.

Ylikomisario Chen Cao on päässyt lomailemaan Wuxin virkistyskeskukseen. Chen on ulkona syömässä, kun hän kohtaa salaperäisen naisen Shanshanin. Shanshan on omistanut elämänsä ympäristönsuojeluun ja hän kertoo Chenille paljon painavaa faktaa läheisen järven saastumisesta. Chen kiinnostuu asiasta, mutta vielä enemmän hän kiinnostuu Shanshanista. Tilanne muuttuu kun Shanshanin työnantaja herra Liu murhataan ja Chen huomaa taas sotkeutuneensa murhajuttuun. Apunaan hänellä on paikallinen poliisi, jonka kanssa Chen tekee salaa yhteistyötä. Chen kuitenkin huomaa olevansa melkoisen avuton juttuun liittyvien poliittisten kiemuroiden vuoksi.

Kirjan sanoma lienee oli murhatutkimuksen ohella kiinnittää huomiota Kiinan ympäristöongelmiin. Kirjassa valtio välittää ainoastaan talouskasvusta ja se tehdään ympäristön kustannuksella. Kirjan toinen päähenkilö Shanshan on esimerkki todellisesta omistautumisesta loppujen lopuksi hyvin tärkeälle asialle. Toisaalta kirjassa kerrotaan hyvin herkkä rakkaustarina. Kirjailija osaa kuvat suuria tunteita kovin mukavalla tavalla. Valitettavasti kirjassa olevat runot menivät minulta osittain ohi. Varmaan runouden ystäville tämä kirja voisi myös antaa jotain.

Kirjailijan kirjat poikkeavat hieman perinteisistä dekkareista. Mkäli haluaa lukea muistakin kuin Jussi Vareksen kaltaisista etsivistä, tämä kirja saattaa toimia mukavana vaihteluna.





torstai 6. helmikuuta 2014

Jippii!


Petteri Järvinen
Jippii -Huikea tarina IT-kuplasta ja vuosien oikeuspiinasta (2013)

Petteri Järvinen on saanut kokea IT-alan hurjimmat vuodet nettioperaattori Jippiin kautta. Hän kertoo kirjassaan kuinka yritys syntyy, kasvaa ja lopulta romahtaa. Tarina on kirjoitettu suoraviivaisesti ja pääasiassa Järvisen omien muistojen perusteella. Vaikka kirjan loppupuoli keskittyykin pitkiin oikeudenkäynteihin ensin käräjäoikeudessa ja sen jälkeen kaksi kertaa hovioikeudessa, mielenkiinto tarinaan pysyy yllä loppuun saakka.

Kirja ainakin nostatti välillä minulle hymyn huulille. Olin jo unohtanut Jippiin tarjomat soittoäänet ja logot, joita itsekin tilailin innokkaasti omaan Nokiaani. Muistoja herätti myös kirjassa se kohta, jossa Järvinen ensi kertaa tutustuu kamerakännyköihin. Se oli uutta silloin, mutta nykyään aivan tavallista. Aika on muuttunut paljon. Olin IT-kuplan puhkeamisen aikaan hyvin nuori, joten kirja antoi siihen aikaan uutta näkökulmaa ja tietoa. En kuitenkaan siihen aikaa seurannut uutisointia kovinkaan tarkasti.

Tekninen osa kirjassa meni minulla hieman ohi, mutta periaatteessa pystyin omalla taustallani hahmottamaan jollain tasolla mikä esimerkiksi Jippiin kirjanpidossa on mennyt pieleen. Eniten yllätti (tai en tiedä yllättikö) kuinka kallista oikeudenkäynti Suomessa on. Asianajajien palkkiot ovat todella suuria ja tarinan opetus lienee se, että oikeuteen ei kannata lähteä ihan pienestä syystä. Kurjaa on myös se, että ihmisten maine menee, vaikka lopulta heidät todettaisiinkin syyttömiksi. Kaikki muistavat kyllä että on ollut syytettynä, mutta lopputuloksesta ei välitä kukaan. Uskomatonta oli myös lukea kuinka paljon tähän tapaukseen on palanut aikaa ja rahaa. Ja lopulta aivan turhaan.

Kirja oli kyllä ehdottomasti tähän saakka vuoden kiinnostavin. Mukavaa oli myös muistella lähihistoriaa ja tämän kirjan valossa se taas avautui ihan uudella tavalla.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Vastauksia kysymyksiin


Kattona taivas-blogin Nadia haastoi minut vastaamaan kysymyksiin.
Tässäpä näitä vastauksia sitten olisi :)

1. Mainitse henkilö tai asia, joka on toiminut lukuharrastuksen innoittajanasi?
 Ehdottomasti minun äiti. Kävimme paljon kirjastoissa lainaamassa kirjoja kun olin pieni ja sieltä se lukuharrastus sitten jäi.
 
2. Aihealue, jota et vielä tunne, mutta josta haluaisit lukea?
Kaikki ihmismieleen ja sen kiemuroihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa. Ainealue ei ole täysin vieras, mutta haluaisin perehtyä siihen lisää.
 
3. Mikä oli lapsuutesi rakkain kirja?
Kaikki Pekka Töpöhäntä-kirjat. Olin jo lapsena kissojen suuri ystävä :)
 
4. Mikäli näet hyvän elokuvan, haluatko lukea siitä myös kirjan, mikäli sellainen on julkaistu?
En yleensä halua. Monesti läy niin, että olen lukenut kirjan ennen kuin näen elokuvan.
 
5. Mikä on paras tapa välittää lukuharrastusta myös muille?
Varmaan tämä blogi.
 
6. Mikä on suhteesi julkisiin kirjastoihin?
Käytän julkisia kirjastoja melko paljon ja lainaan sieltä vapaa-ajalle lukemista, mutta myös oppikirjoja, jos niitä on saatavissa. 
 
7. Mikä on suosikkilukupaikkasi?
Olohuoneen nojatuoli, mutta luen paljon myös sängyssä ennen nukkumaanmenoa.
 
8. Pyritkö ostamaan lukemasi kirjat vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta?
Mieluummin lainaan, koska en mielelläni osta mitään tavaraa pölyttymään nurkkiin. Monet kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että ne luetaan vain kerran. Joitakin todella hyviä kirjoja olen ostanut omaksi. Mielestäni myös e-kirjat ovat käteviä, koska ne eivät vie fyysistä tilaa.
 
9. Mikä on suosikkimaasi, josta luet kirjallisuutta?
En osaa nimetä mitään tiettyä maata Suomen ulkopuolelta. 
 
10. Luetko enemmän suomalaista vai ulkomaista kirjallisuutta? Onko valintasi tietoinen?
Luultavasti luen enemmän suomalaista kirjallisuutta (ainakin viime aikoina) Valinta on osittain tietoinen ja osittain ei. Pyrin suosimaan suomalaista kirjallisuutta, mutta tietysti kiinnostavia kirjoja tulee myös muualta.

Tällä kertaa en haasta muita mukaan, mutta oli mukavaa vastailla kysymyksiin :)

torstai 23. tammikuuta 2014

Yksityisetsivä Kuhala


Markku Ropponen
Kuhala ja yöjuna (2012)

Kuhala on entinen poliisi ja entinen yksityisetsivä. Ainakaan entinen yksityisetsivä hän ei onnistu enää olemaan kovin kauan. Entinen kilpakumppani rikosylikomisario Nevakivi surmataan ja syyllistä ei tunnu löytyvän. Samoihin aikoihin myös yöjunassa työskennellyt  tarjoilija tapetaan ja hänen äitinsä tarjoaa varsin mukavan summan rahaa, jos Kuhala ottaa selvitettäväkseen tämän surman. Pian Kuhala huomaa tutkivansa molempia juttuja ja väistelevänsä samalla luoteja.

Juttujen selvittäminen ajaa Kuhalan ajelemaan ympäri Suomea yhdessä hänen koiransa Hipun kanssa. Nämä eivät ole kuitenkaan ainoa syy miksi Kuhala päättää ottaa hatkat kotikaupungistaan. Kaksi rinnakkaista naissuhdetta ajaa Kuhalan hulluuden partaalle ja hän ei tiedä kumman naisen hän valitsisi. Onneksi uskollinen Hippu-koira kuuntelee isäntänsä huolia ja murheita. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Kuhala käväisee esimerksiksi putkassa ja tapaa monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä.

Erilaisia erikoisia persoonia tämä kirja ainakin vilisee. Myös Kuhala pohdinnat omasta elämästään ovat varsin viihdyttävää luettavaa. Miltei voisi sanoa että tämä kirja oli varsin hauskaa luettavaa, koska kirjailija kehittää koko ajan mitä erikoisempia henkilöhahmoja ja tapahtumia. Toisaalta kirja on melkoisen nerokas dekkari, jossa tarinan langat punotaan yhteen vasta viimeisillä sivuilla. Onnelliseksi tämän lukijan tekee myös se, että oma pikkuinen synnyinkaupunki mainitaan kirjassa. Kuhala ja Markku Ropponen olivat minulle kokonaan uusia tuttavuuksia. Ainakin ensimmäinen lukukokemus oli varsin positiivinen.





keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Runoilija ja hänen tyttärensä


Riikka Pelo
Jokapäiväinen elämämme (2013)

Joulunpyhinä tuli tartuttua myös lahjaksi saatuun Finlandia-voittajaan.
Kirja kertoo venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Aljan elämästä. Kirjan toinen puolisko keskittyy perheen elämään Neuvostoliitossa vuonna 1939 ja toinen puoli kuvaa perheen elämää Tsekkoslovakiassa vuonna 1923. Perhe on pakeni aikoinaan Venäjän vallankumouksen jaloista Tsekkoslovakiaan, mutta Alja ja hänen isänsä päätyivät työskentelemään Neuvostoliiton salaiselle poliisille Pariisin muuton jälkeen. Lopulta koko perhe muutti takaisin kotimaahansa.

Alja ja hänen äitinsä ovat erilaisia ihmisiä ja heillä on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Aljan ollessa pieni, hänen äitinsä painostaa häntä jo kirjoittamaan.

Marinalla ei ollut yhtään sanaa, joka olisi yrittänyt raivon joka hänessä sakosi entistä ankarampana.

Minä haluan olla tavallinen lapsi, Alja sanoi

Marina ei edes tajunnut, kuinka nopeasti hänen kätensä iskeytyi tytön ruskettuneelle naamalle”

Ihmissuhdeongelmat eivät kuitenkaan kovin paljon kiinnostaneet minua. Enemmän huomiota kiinnitin siihen miten kirjailija oli kuvannut Neuvostoliittoa ja sen oloja. Omia sanojaan saa varoa ja kuka hyvänsä voi olla ilmiantaja.

Ymmärrän miksi tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon, mutta henkilökohtaisesti kirja oli minulle ehkä liian vaikea. Teksti oli hyvin kuvailevaa ja verkkaista ja välillä tuntui että siitä ei saa ollenkaan kiinni. Luulen että monia asioita meni ikään kuin ohi, jos tekstiin ei jaksanut kunnolla keskittyä. Itse turhauduin jossain kirjan puolessavälissä siihen, että tarina ei tunnu etenevän. Välillä myös ärsytti se, että esimerkiksi Marinaa kutsuttiin samassa yhteydessä sekä äitinä että etunimellä. Se sotki ainakin minun ajatuksenkulkua siitä kuka puhuu ja kenestä. Tässä kirjassa oli kuitenkin hyvää se, että kirja parani koko ajan loppua kohden.

Kirja ei kuitenkaa ole mitään kevyttä lomalukemista vaan vaatii kunnon keskittymisen. Lukukokemuksena tämä oli sekä haastava että mahtava. Seuraavaksi taidan kuitenkin ottaa luettavaksi jotain paljon helpompaa!



keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kalmantanssi



Milja Kaunisto
Kalmantanssi (2014)




Joulu ja uusivuosi menivät ja ehdin tässä lomalla lukea muutaman kirjan. Ehdottomasti mielenkiintoisimmat kirjat olivat Milja Kauniston kirjoittama Synnintekijä ja sen jatko-osa Kalmantanssi. Tällaisena historiasta kiinnostuneelle ihmiselle menneisyyteen sijoittuvat tarinat uppoavat aina. Tarina kertoo suomalaisesta nuorukaisesta Olaus Magnuksesta, joka tulee opiskelemaan Pariisiin papiksi. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvulle.

Kirjan edellisessä osassa Olaus ehti rakastua ja palata takaisin Turkuun valmistuneena. Hän aloittaakin ammattinsa harjoittamisen, mutta osittain kohtalon oikusta hän palaa takaisin Pariisiin lisäoppiin. Toveriaan Miraclea hän ei tietenkään ole unohtanut. Olaus joutuu taas tutustumaan elämän nurjiin puoliin kuten maallisiin juonitteluihin, kuolemaan ja jatkuvaan syyllisyydentunteeseen. Kirja ei ainostaan kerro Olauksen kohtalosta vaan myös hänen toverinsa Miraclen äidin elämästä ja hänen matkastaan rakastettunsa luokse.

Tässä kirjassa kuten Kauniston ensimmäisessäkin kirjassa oli kolme asiaa, jotka tekivät siitä kiinnostavan. Ensimmäinen niistä olivat kuvaukset Olauksen tunnontuskista, kun hän välillä kyseenalaistaa uskonsa ja elämänsä pappina. Olauksen tunteita on kuvattu paljon ja hänen valitsemansa elämäntapa on hänelle loppujen lopuksi ehkä liian raskas. On vaikeaa olla rakastunut ja nauttia maallisista iloista, kun taas toisaalta on tehnyt lupauksen jumalalle. Kuvaukset olivat niin tarkkoja, että ne saivat minut ainakin myötäelämään hänen kohtaloaan. Toisaalta kirjaan on punottu melkoinen poliittinen vyyhti, jonka laajuutta voi vain lukiessa arvuutella. Kolmanneksi kirjassa oli kuvausta tuon aikaisesta arkisesta elämästä ja miten tuohon aikaa on esimerkiksi matkustettu ja mitä vaaroja siihen on liittynyt. Näitäkin asioita kuvaillaan kaunistelematta. Tämäkin kirja oli sopivan napakan pituinen alle 300 sivua, joten tarina eteni varsin nopeasti ja hyvä niin.

Kalmantanssi ei ehkä ollut kirjana yhtä vahva kuin ensimmäinen osa, mutta kiinnostava kuitenkin. Tätäkin kirjaa voisin suositella historiasta kiinnostuneille, mutta myös rakkaustarinoista pitäville.

(Lukuoikeuden kirjoihin tarjosi Gummerus)