maanantai 19. kesäkuuta 2017

1Q84

Haruki Murakami
1Q84, osat 1-3 (2013 Suomessa)

Kokemukset kyseisen kirjailijan teoksiin rajoittuvat Kafka rannalla-kirjaan, josta en ollut kovin innostunut. Kirjan ”fantasiamaailma” ei oikein uponnut ja siksi tähän 1Q84 en suunnannut kovia odotuksia. Itse asiassa poimin sen kirjaston hyllyltä hetken mielijohteesta. Hetken mielijohteet voivat sitten näköjään tuottaa mainioita lukuelämyksiä. Ihan kevyt urakka tämä ei ollut, koska sivuja oli noin 1200, mutta ne menivät yllättävän nopeasti.

Aomame ja Tengo ovat kirjan päähenkilöitä ja heidän elämäänsä kuvataan vuorotellen. Tengo opettaa preppauskoulussa, mutta samalla haaveilee kirjailijan urasta. Aomamen työ on taas huomattavasti erikoisempi. Näennäisesti hän on töissä kuntosalilla, mutta sivutyönään hän on ammattitappaja. Henkilöhahmojen elämä ovat siis hyvin kaukana toisistaan. Kirjan edetessä pakostakin mietti, missä vaiheessa näiden henkilöiden tiet kohtaavat.

Kirjan kolmas henkilö on Ushikawa, joka on ehkä kirjan mieleenpainuvin henkilö. Hän on kummallisen näköinen isoine päineen ja kanssaihmiset kavahtavat häntä. Ushikawan liiketoimet eivät myös kestä päivänvaloa. Hän on yhteiskunnan ulkopuolinen, joka ei fiksuudestaan huolimatta ole voinut ulkonäkönsä takia pärjätä oikeissa töissä. Kirjan edetessä on tiennyt pitäisikö koko kummajaista sääliä vai mitä. Hän kuitenkin on kirjan yksi pahiksista.

Maailma jossa näiden henkilöiden tiet kohtaavat on kummallinen. Se näyttää normaalilta maailmalta, mutta ei kuitenkaan ole. He eivät elä vuodessa 1984 vaan paikassa 1Q84. Ehkä näkyvin ero oikeaan maailmaan on se, että 1Q84 maailmassa on kaksi kuuta. Tässä maailmassa on myös mystistä pikkuväkeä, joista on mahdoton sanoa haluavatko he hyvää vai pahaa.

1Q84 on lisäksi myös kertomus rakkaudesta ja vaikeista suhteista. Tengon suhde isäänsä on vaikea ja pohtii sitä paljon. Aomame on taas katkaissut välinsä kokonaan vanhempiinsa heidän uskonnollisuutensa takia. He ovat myös omalla tavallaan ulkopuolisia yhteiskunnasta. He viihtyvät yksin ja kulkevat omia polkujaan. Toisaalta aito rakkaus voi kestää läpi vuosikymmenten.

Kirjailija on ilmeisesti ammentanut ideaa kirjaansa Orwellin kirjasta Vuonna 1984. Teokseen viitataankin muutamassa kohdassa. Kirjan 1Q84 maailma on kuitenkin monimutkaisempi ja jännittäväkin. Ainakin minut kirja ja sen maailma sai vangittua ihan täysin otteeseensa. Vaikka kirjassa kuvattiin monia asioita melko pikkutarkasti, se ei häirinnyt. Oikeastaan kaikki oli kirjassa kohdillaan.

Tämän lukukokemuksen jälkeen Haruki Murakamin kaikkea tuotantoa ei liene ole järkevää jättää kirjaston hyllylle. Kaikki hänen kirjansa tuskin tekevät samanlaista vaikutusta, mutta tämä oli mukava yllätys.






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Tutustuminen Sirpa Kähkösen tuotantoon

Sirpa Kähkönen
Graniittimies (2014) & Mustat morsiamet (1998)

Näin kevään tullen on taas vallannut into lukea historiallisia romaaneja. Etsiskelin yhteen projektiin kirjoja, jotka kertoisivat 1900-luvun alun elämästä Suomessa naisnäkökulmasta aina sotiin saakka. Sirpa Kähkönen on yksi kirjailijoista, jotka ovat tästä ajasta kirjoittaneet. Luettavaksi valikoitui Graniittimies ja Mustat morsiamet. Graniittimies muistutti omalla tavalla juoneltaa Antti Tuurin Ikitietä, koska myös tässä kirjassa suomalaiset asuvat Neuvostoliitossa ja ovat mukana rakentamassa kommunistista unelmaa. Myös Mustat lesket sivusivat kommunismia Suomen näkökulmasta. Kommunismi on toki tärkeä ja olennainen aihe, kun Suomen historiaa käsitellään. Siksi myös nämä kirjat voidaan nähdä eräänlaisena historian oppituntina.

Graniittimies

Ilja ja Klara ovat saapuneet Suomesta Neuvostoliittoon rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Suomi on jätetty taakse ja uusi kotimaa on saavutettu hiihtämällä läpi tuulen ja tuiskun. Nimet ovat vaihtuneet ja samoin äidinkieli. Intoa riittää ja tehtävää myös. Klara ja Ilja myös tutustuvat muihin kotimaansa jättäneisiin suomalaisiin. Jelena on yksi näistä henkilöistä ja hänestä tulee Klaralle tärkeä ystävä monella tavalla. Vaikka Neuvostoliiton pitäisi olla tasa-arvon valtakunta, ruokaa ja apua ei riitä kaikille. Klara käy väsymätöntä työtä katulapsien hyväksi, mutta mitkään ponnistelut eivät näytä riittävän. Toisaalta ravintoa ja länsimaisia tuotteita riittää niille, joilla jotka liikkuvat oikeissa piireissä. Myös kaupungissa liikkuva sirkus tuo hupia elämään ja sieltä löytyy myös uusia tuttavuuksia. Kun valta vaihtuu, elämä muuttuu vaikeaksi. Enää ei luoteta Suomesta tulleisiin henkilöihin tai keneenkään muuhunkaan. Ihmisiä alkaa kadota.


Musta morsiamet

Anna on nuori maalaistyttö, joka saapuu Kuopioon tohtorin taloon aputytöksi.  Kaikki sujuu mukavasti, kunnes Anna tapaa Lassin ja rakastuu tähän ja pian pari on naimisissa. Vähitellen paljastuu, että Lassi ei ole kertonut itsestään aivan kaikkea. Punaisen aatteen kannattaminen vie Lassin vaikeuksiin ja pian hän istuu vankilassa vuosien vankeustuomiota. Anna yrittää sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan ja sailyttää välit myös appivanhempiinsa. Yhteiskunta ei kuitenkaan aina suhtaudu väärän aatteen kannattajien vaimoihin suopeasti ja sen Anna saa karvaasti kokea. Lopulta Anna saa myös rakennettua omaa elämäänsä, kunnes kohtalo puuttuu taas peliin. 


Sirpa Kähkösen kieli on omaan luokkansa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa ja se kiinnittää positiivisesti huomiota kirjoja lukiessa. Mustissa Morsiamissa lukemista haittasi voimakas murresanojen käyttö vuoropuheluissa, mutta toisaalta se toi autouden tuntua tilanteisiin. Kähkönen kuvaa varsinkin Mustissa Morsiamissa naisen asemaa tuona ajanjaksona ja siihen liittyviä haasteita. Toisaalta monet ongelmat ovat edelleen tunnistettavissa myös nykyaikana. Välillä kirjoja lukiessa ärsytti naisten asenne ja ajatusmaailma, mutta tuohon aikaan maailma on ollut erilainen. 

Kirjat eivät kuitenkaan ole kovin kevyttä luettavaa. Aiheet ovat vakavia ja konteksti voimakkaan historiallinen. Nämä ovat kuitenkin hyviä kirjoja, mikäli haluaa tutustua tavallisen naisen elämään lähihistoriassa.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Valkoinen elefantti

Elif Shafak
Valkoinen elefantti (2016)


Valkoinen elefantti tuli minulle lukupinoon kirjaston suosittelemien kirjojen hyllystä. Ensin kirjassa kiinnitti huomion värikäs kansi. Jo kannen värimaailmasta tuli hyvälle tuulelle ja valmisti jo tulevaan tarinaan.

Kirja sijoittuu 1500-luvun Istanbuliin, jonne Jahan niminen köyhä poika saapuu valkoisen elefantin kanssa Intiasta. Elefantti on lahja sulttaanille ja se tuodaan kuninkaalliseen eläintarhaan.  Jahanista tulee sen hoitaja ja elefantin ja Jahanin kohtalot kietoutuvat tiiviistä yhteen. Jahan kiinnittää myös sulttaanin pääarkkitehdin Sinapin huomion ja pian hänestä yksi hänen oppipojistaan. Hän pääsee mukaan jännittäviin rakennusprojekteihin, jotka jäävät historiaan. Jahan myös rakastuu, mutta rakkauden kohde on saavuttamaton. Hän on sulttaanin tytär Mihrimah ja Jahan ei saa häntä koskaan mielestään. Elämä sulttaanin palatsissa ei ole kuitenkaan aina ruusuilla tanssimista ja elämän suuntaa määrää kulloinkin vallassa olevan sulttaanin mielenliikkeet. Myös erilaiset rakennusprojektit eivät aina suju suunnitelmien mukaan.

Kirjaa voisi kuvailla aikuisten saduksi. Suuri taianomainen palatsi Istanbulissa ja rakkaus sulttaanin tyttäreen ovat kuin suoraan jostain sadusta. Valkoinen elefantti sinänsä on joka taianomainen hahmo ja on aina suurten tapahtumien keskiössä. Tarina Jahanin ja elefantin ensimmäisestä kohtaamisesta ja heidän päätymisestään yhteen paljastuu vähitellen. Jahanin kiintymys elefanttia kohtaan on myös hyvin liikuttavaa ja kirja kertoo myös heidän ystävyydestään.

Kirja on omalla tavallaan historiallinen, koska siinä esiintyvät sulttaanit ovat oikeita hallitsijoita. Myös kirjassa esiintyvä arkkitehti on todellinen henkilö, joka on suunnitellut useita moskeijoita. Omalla tavalla tuntui, että kirjailija halusi kirjassaan myös ylistää tätä maineikasta arkkitehtia. Vaikka tarina oli satua, niin ehkä jonkinlaista oppituntia tästä aikakaudesta, joka on minulle kohtuullisen vieras.


Tämä oli koukuttava tarina ja sopiva satu aikuiselle ja pidin kirjasta paljon. Arvosanaksi antaisin kirjalle kokonaisen 5/5.

torstai 16. helmikuuta 2017

Camille

Pierre Lemaitre
Camille (2012)

Se oli parista sekunnista kiinni…Niin miten naurettavaa mutta totta; jos Anne olisi astunut käymälään viisi sekuntia myöhemmin, miehet olisivat ehtineet vetäistä kommandopipot kasvojensa suojaksi ja kaikki olisi mennyt toisin”

Anne Forester joutuu keskelle korukaupan ryöstöä ja joutuu samalla silmittömän väkivallan uhriksi. Kuin ihmeen kautta hän säilyy hengissä, mutta saa vakavia vammoja. Hänen miesystävänsä ylikomisario Camille Verhohoevan järkyttyy Annen pahoinpitelystä ja ottaa tehtäväkseen Annen suojelemisen. Suojeleminen onkin tarpeen, koska ryöstäjät ovat edelleen vapaana ja luultavasti Annen perässä.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että ainakaan väkivaltaa ei puuttunut. Veri lentää kunnolla heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Pitkästä aikaan väkivallan määrä jopa inhotti paikka paikoin. Mutta väkivallan lisäksi kirjassa oli jotain muutakin, nimittäin hyvä juoni. Yllätyin jopa, miten mielenkiintoinen kirja loppujen lopuksi oli.

Tämä kirja valikoitui minulle luettavaksi lukupiirin kautta. Kyseinen kirjailija oli minulle täysin uusi tuttavuus ja pian selvisi, että kyseinen kirja on osa kirjasarjaa. Camille kuuluu samaan kirjasarjaan kuin Alex ja Irene, joissa tämä sama ylikomisario seikkailee myös. Huomasin että Alex sai vasta Suomen dekkariseuralta ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Ainakin tämän Camillen perusteella tuo Alex tekisi mieli myös lukea.

Tämä kirja kuuluu tähän kategoriaan, joka teki mieli lukea yhteen putkeen. Huomasin aina illalla, etten millään haluaisi jättää kirjaa kesken. Sinänsä kirja oli hyvin helppolukuinen ja tarjosi yllättäviä käänteitä. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko kirjasarjan alusta saakka, koska tämä kirja omalla tavallaan on myös Camillen erään aikakauden päätepiste. Kirja päättyy mielestäni hieman surullisesti, mutta myös samalla sulkee oven menneisyyteen.


Arvosanaksi annan tälle kirjalle 4/5.


tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: Sieppari ruispellossa

J.D Salinger
Sieppari ruispellossa (1951)

Sieppari ruispellossa on klassikko, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Nyt kun minulla oli aikaa osallistua klassikkohaasteeseen, niin tottahan toki tämä kirja piti sitten vihdoin viime ottaa luettavaksi. Jotkut tuttavat ovat luonnehtineet kirjaa hyväksi, mutta jotkut taas tylsäksi. Itselläni ei ollut mitään odotuksia, mutta huomasin heti, että tämä kirja vie mukanaan.

Kirja kertoo nuoresta miehestä nimeltä Holden Caulfied. Holden on rikkaan miehen poika, joka ei ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Hän on lentänyt ulos monesta collegesta ja viimeisimpänä hän on saanut lähtöpassit Penceystä. Paitsi että Holden ei jää odottamaan keskiviikkoon, hän lähtee heti. Tapeltuakaan kaverinsa kanssa hän pakkaa laukkunsa ja lähtee takaisin New Yorkiin, mutta ei mennäkseen heti kotiin. Hän kirjoittautuu hotelliin ja aloittaa muutaman päivän päämäärättömän kuljeskelun ympäri kaupunkia. Holden käy baareissa leffoissa ja yrittää saada syvällisiä keskusteluja aikaan taksikuskien kanssa. Yksin Holden ei kuitenkaan halua olla,  vaan hän jatkuvasti soittelee kavereilleen saadakseen seuraa. Toisaalta juuri kukaan ihminen ei ole Holdenin mieleen. Ainut ihminen josta Holden pitää on hänen pikkusiskonsa Phoebe.  Phoebe on myös ainut ihminen, joka saa tarinan päätteeksi Holdenin järkiinsä.

Holden on tarinan ärsyttävä sankari, joka ei pidä ihmisistä. Melkein jokainen hän kohtaamansa ihminen on jollakin tavalla ärsyttävä tai falski. Kirjan edetessä mietin, että eikö tuo tyyppi oikeasti siedä ketään muuta kuin itseään. Toisaalta hän kuvaa pikkusiskonsa Phoeben mainiona tyyppinä ja hänen luokseen Holden viimein myös suuntaa New Yorkin seikkailunsa jälkeen. Toisaalta kirjan ajatus irtiotosta ja muutaman päivän päämäärättömästä oleskelusta kuulostaa hienolle ja sen takia varmaan pidin kirjasta niin paljon. Tästä huolimatta Holden haluaisi paljon suuremman irtioton elämästään ja on monen teinin tavoin eksyksissä elämässään. Toisaalta hän on myös tavallinen teinipoika; tytöt ja ryyppäys kiinnostavat myös.

Jäin todellakin miettimään miksi pidin kirjasta. Ajatus pari päivän päämäärättömästä kaupunkilomasta toki kiehtoi, mutta se ei ollut se kirjan juttu. Ehkä Holdenin pohdinnat ihmisistä ja elämästä olivat mukaansa tempaavia kaikessa ärsyttävyydessään. Se oli myös hienoa, että Holden luki kirjoja. Tämä pieni yksityiskohta lienee toi Holdenille pisteet kotiin.

Onko tämä kirja ansainnut sitten ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa? En todellakaan tiedä. Kirja on aikoinaan ainakin saanut julkisuutta John Lennonin murhan yhteydessä. Ehkä en itse henkilökohtaisesti tätä klassikkokirjan arvoiseksi nostaisi, vaikka kirjasta omalla tavallani pidinkin.  Arvosanaksi tälle kirjalle kuitenkin antaisin 4/5.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016 ja tuleva vuosi 2017


Vuosi 2016 on saatu päätökseen ja lukemisen suhteen vuosi oli parempi kuin edellinen. Sain nimittäin luettua enemmän kirjoja. Tähän lienee syytä opiskelukiireiden väheneminen. Toisaalta kesken jätettyjä kirjoja oli poikkeuksellisen paljon. En tiedä mistä johtuu, koska monet keskeytyneet kirjat ovat olleet muiden lukijoiden keskuudessa suosittuja. Toisaalta olen iloinen siitä, että sain viimein luettua Väinö Linnan kirjan Täällä Pohjantähden alla. Tämä lienee yksi viime vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.

Helmet lukuhaasteesta 2016 selvisin ehkä puolittain. En jotenkin jaksanut seurata listaa kovinkaan innostuneesti ja aina löytyi mielenkiintoisempaa lukemista listan ulkopuolelta. Suuntasinkin katseeni jo tulevaisuuteen ja päivitin Helmet 2017 lukuhaasteen omalle sivulleen tähän blogiin. Aion sinne merkata haastekohtaan sopivan lukemani kirjan ja linkittää mahdollisen blogiarvostelun samaan yhteyteen. Tähän haasteeseen en edes lähde sillä mielellä, että kaikki kohdat tulee täytettyä. Esimerkiksi kuvitettu kirja tai toisen taideteoksen inspiroima kirja saattavat olla haasteellisia kohtia minulle. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka haastekohta tulisi täytettyä, vaikka ihan vahingossa!

Muutoin vuonna 2017 aion osallistua tammikuun lopussa klassikkohaasteeseen. Lisäksi olen mukana KirjojenSuomessa, jossa luen yhden teoksen Suomen itsenäisyyden ajalta ja kirjoitan siitä omia mietteitäni. Muut suunnitelmat tarkentuvat sitten vuoden kuluessa.

Tällä hetkellä kesken on Kim Leinen kirja nimeltä Ikuisuusvuonon profeetat. Tässä kirjassa tarinaa kertoo pappi 1700-luvun Tanskassa ja Grönlannissa. Kirja on tähän saakka hätkähdyttänyt inhorealistisuudellaan. Tästä huolimatta tämä kuuluu kirjoihin, joka on pakko saattaa loppuun. Toisaalta ennen nukkumaanmenoa olen viihtynyt Georges Simenonin Maigret dekkareiden parissa, jotka ovat minusta varsin mainioita. Olen iloinen, että nämäkin kirjat ovat löytäneet lukemistooni. Ne ovat kunnon vanhanajan dekkareita ja jaksavat todellakin viihdyttää lukijaansa

Lukuneuvos-blogi toivottaa kaikille kirjaisaa vuotta 2017!