Vihan sukua

Seppo Jokinen

Vihan sukua (2013)

Pitkästä aikaa sain luettua taas dekkarin tai miksi tätä kirjaa haluaa kutsua.Valitettavasti syyskuu meni tenttikirjojen parissa ja lukuharrastus on jäänyt vähemmälle. Itselleni komisario Koskinen oli täysin uusi tuttavuus. Koskinen on seikkaillut jo seitsemässätoista kirjassa ennen tätä. Onneksi kirja oli kirjoitettu niin, että tapahtumia pystyi seuraaman vaikka henkilöhahmoja ei tuntenut ennestään.

Kirjassa käsiteltiin neljää rikosta, joka oli mielestäni aika paljon yhteen kirjaan. Kolme niistä selvisi, mutta yksi jäi edelleen avoimeksi. Kirja alkaa valtavalla räjähdyksellä messukylässä Tampereella ja suistaa junan raiteltaan. Luonnollisesti ensimmäiseksi mietitään terroritekoa, joka lienee nykyään aina tällaisissa tapahtumissa se päällimmäinen ajatus. Monesti taustalla on kuitenkin jotain muuta ja niin on myös tässäkin kirjassa. Koskisen ryhmää työllistää tämän lisäksi myös mystinen pihkahiippari, jota ei tunnuta saavan aisoihin. Kirjan kantavana teemana oli kuitenkin kosto ja miten viha siirtyy vanhemmilta lapsille.

Kirjassa oli paljon takaumia, joka valotti lukijalle tapahtumien taustoja. En aluksi ollut yhtään mukana mikä niiden yhteys oli tapahtumiin, mutta kirjan loppupuolella langat punottiin yhteen. Kirja oli varsin sujuvaa kieltä. Kirjan keskivaiheilla oli harmittava pieni notkahdus kerronnassa, mutta onneksi kirja parani taas loppua kohden.

Hahmona Koskinen on hyvin tavallinen. Voisi suorastaan kysyä onko hän liian tavallinen ollakseen kiinnostava. Toisaalta pidin Koskisesta paljon, koska hän vaikutti hyvin sympaattiselta. Hän pystyi tuntemaan empatiaa monia ihmisiä kohtaan, mikä nosti hänen arvostustaan kirjan edetessä. Kaikilla ihmisillä ei mene kovin hyvin ja se on tärkeä ymmärtää.

Kirjaa voi joka tapauksessa peukuttaa ylöspäin. Ilmeisesti Koskinen-sarjan alkupäässä on myös hyviä kirjoja, joihin olisi mukava perehtyä.