Kari Hotakainen
Klassikko (1997)
Ajattelin, että voisi keskittyä nyt syksyllä pääasiassa suomalaisiin kirjailijoihin. Sain suosituksen, että Kari Hotakaisen Klassikko kannattaisi lukea. Olin aikaisemmin lukenut jotain tuotoksia Karilta, mutta en muista että olisin ollut niistä kovin innostunut. Sitten tämän kirja aihe vielä. Kannessa kerrotaan, että kirja on omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta. No autot eivät ainakaan hirveästi kiinnosta. Kirja alkoikin aika lailla autojen ominaisuuksien kuvailemisella ja mietin jo tässä vaiheessa että mitäköhän tästä tulee. Yllätyksekseni kirja alkoi kuitenkin kiinnostaa minua.
Kirjassa on neljä päähenkilöä. Kirjailija, Pera, autokauppias Kartio ja viimeisenä tarinaan tulee mukaan myös komisario Vikström. Kirjailija ja Pera asioivat samassa autokaupassa, jonka omistaja on Kartio. Kirjailija on irtisanoutunut päivätyöstään ja kirjoittaa nyt omaelämäkerrallista päiväkirjaa. Pera taas on nuori mies, joka elää sosiaalituella ja pimeällä työllä. Autokappias taas myy autoja elättääkseen itsensä. Vikström on taas komisario, joka omalla tavallaan rakastaa rattijuoppoja ja heidän nappaamistaan. Näiden kaikkien elämät kohtaavat kirjassa omalaatuisella tavalla.
Kirjasta saa sellaisen ajatuksen, että se kuvailee Suomen kansaa. Vai kuvaileeko? Ehkä se kuvaa tiettyä osaa kansaa. Vai kuvaillaanko ihmisiä kenties melkoisen yleistävästä näkökulmasta. Kirjassa oli kyllä melkoisen nerokkaita oivalluksia Suomesta ja suomalaisista. Hämmentävintä osiota kirjassa edustaa kirjailijan päiväkirjat. Siinä kuvataan luomiseen tuskaa ja samalla ryypätään ja rellestetään. Jos kirja on osittain omaelämänkerrallinen, niin jäin pakostakin miettimään mitkä osiot on totta ja mitkä ei.
Vaikka kirja herätti aika paljon kysymysmerkkejä, pidin kirjasta. Loppujen lopuksi se autoaihekaan ei ollut niin paha kuin aluksi ajattelin. Joka tapauksessa tätä kirjaa ei kannata ehkä lukea kovin vakavalla mielellä vaan puhtaasti viihdyttääkseen itseään.
Klassikko (1997)
Ajattelin, että voisi keskittyä nyt syksyllä pääasiassa suomalaisiin kirjailijoihin. Sain suosituksen, että Kari Hotakaisen Klassikko kannattaisi lukea. Olin aikaisemmin lukenut jotain tuotoksia Karilta, mutta en muista että olisin ollut niistä kovin innostunut. Sitten tämän kirja aihe vielä. Kannessa kerrotaan, että kirja on omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta. No autot eivät ainakaan hirveästi kiinnosta. Kirja alkoikin aika lailla autojen ominaisuuksien kuvailemisella ja mietin jo tässä vaiheessa että mitäköhän tästä tulee. Yllätyksekseni kirja alkoi kuitenkin kiinnostaa minua.
Kirjassa on neljä päähenkilöä. Kirjailija, Pera, autokauppias Kartio ja viimeisenä tarinaan tulee mukaan myös komisario Vikström. Kirjailija ja Pera asioivat samassa autokaupassa, jonka omistaja on Kartio. Kirjailija on irtisanoutunut päivätyöstään ja kirjoittaa nyt omaelämäkerrallista päiväkirjaa. Pera taas on nuori mies, joka elää sosiaalituella ja pimeällä työllä. Autokappias taas myy autoja elättääkseen itsensä. Vikström on taas komisario, joka omalla tavallaan rakastaa rattijuoppoja ja heidän nappaamistaan. Näiden kaikkien elämät kohtaavat kirjassa omalaatuisella tavalla.
Kirjasta saa sellaisen ajatuksen, että se kuvailee Suomen kansaa. Vai kuvaileeko? Ehkä se kuvaa tiettyä osaa kansaa. Vai kuvaillaanko ihmisiä kenties melkoisen yleistävästä näkökulmasta. Kirjassa oli kyllä melkoisen nerokkaita oivalluksia Suomesta ja suomalaisista. Hämmentävintä osiota kirjassa edustaa kirjailijan päiväkirjat. Siinä kuvataan luomiseen tuskaa ja samalla ryypätään ja rellestetään. Jos kirja on osittain omaelämänkerrallinen, niin jäin pakostakin miettimään mitkä osiot on totta ja mitkä ei.
Vaikka kirja herätti aika paljon kysymysmerkkejä, pidin kirjasta. Loppujen lopuksi se autoaihekaan ei ollut niin paha kuin aluksi ajattelin. Joka tapauksessa tätä kirjaa ei kannata ehkä lukea kovin vakavalla mielellä vaan puhtaasti viihdyttääkseen itseään.
Kommentit