maanantai 6. kesäkuuta 2016

Dekkariviikko: Sipilän Takamäki sarjaa



Jarkko Sipilä
Luupuisto (2014)

Dekkariviikon kunniaksi päätin ottaa arvosteluun yhden tämänhetkisen lempi dekkarikirjailijani Jarkko Sipilän kirjan.  Sipilän kirjoissa on huomiota herättää se, miten hän osaa kuvata tarkasti (mutta ei tylsästi) poliisityötä ja siihen liittyviä haasteita. Kuten monissa muissakin Sipilän kirjoissa, Luupuistossa on päähenkilönä komisario Takamäki ryhmineen.

Sienestäjä löytää luunpalasen, jonka hän toimittaa poliisille tutkittavaksi. Luu osoittautuu ihmisen luuksi ja luonnollisesti poliisia alkaa kiinnostaa kenestä luu on peräisin. Sattumalta puistosta löytyy myös toinen ruumis ja juttu alkaa mennä melkoisen mielenkiintoiseksi. Toisen kuolleen henkilön kohtalo selviää pian, mutta toisen henkilön kuolemaan liittyy rikos, joka Takamäen ryhmineen pitäisi selvittää. Onneksi vainajan henkilöllisyys sentään selviää pian, kun luu paljastuu kuuluvan paikalliselle pikkurikolliselle Thomakselle. Kenellä olisi syy tappaa syrjäänvetäytyvä laitapuolen kulkija, jonka hämäräpuuhat eivät ole olleet kovin vakavia. Onko Thomaksella ollut jotain muitakin vakavia hämäräpuuhia kuin mitä rikosrekisteri antaa ymmärtää. Paljastuukin että Thomaksella on ollut harrastus, joka olisi antanut monille syyn käydä hänen kimppuunsa pimeällä kadulla.

Kirjan yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on Takamäen ohella hänen alaisensa Suhonen, joka liikkuu laillisuuden rajamailla selvittääkseen rikoksia. Hänellä on kontakteja rikollisiin ja yhteisymmärrys puolin ja toisin siitä, että he voivat myös hyötyä toisistaan. Kaikkia Suhosen toimintamalli ei luonnollisesti miellytä ja toiminnassa saa olla melkoisen tarkkana.
Juonii rullaa mukavasti eteenpäin ja rikollisen henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Tämäkin Takamäki dekkari on mukavaa kesälukemista kaikille dekkareiden ystäville ja myös satunnaisille dekkarin kuluttajille.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Jennyn polku



Erkki Vuori
Jennyn polku (2016)

Minusta on aina mielenkiintoista lukea menneisyydessä eläneiden oikeiden ihmisten tarinoita ja siksi kiinnostuin heti kustantajan tarjottua minulle luettavaksi Erkki Vuoren kirjaa. Erkki Vuori on kirjoittanut kaksi kirjaa oman sukunsa vaiheista ja tämä kirja Jennyn polku kertoo hänen äidistään.

Kirjan tapahtumat alkavat 1930-luvulta, jolloin Jennyn suvun maatilalla tapahtuu sukupolvenvaihdos ja hänen veljensä painostaa häntä menemään naimisiin paikallisen pojan kanssa ja muuttamaan pois kotitilalta. Jenny kuitenkin haluaa elämältään enemmän ja hän päätyy muuttamaan suureen ja ihmeelliseen Helsingin kaupunkiin. Siellä hän opiskelee kampaajan ammatin ja jossain vaiheessa hän perustaa myös oman kampaamon. Hän elää itsenäistä ja varsin mukavaa elämää. Elämä kuitenkin muuttuu, kun Jenny tapaa aviomiehensä ja alkaa odottaa tälle lasta. Kampaamo täytyy käytännön syistä myydä ja Jenny jää kotiin lapsen kanssa. Myös murheita alkaa kasaantua. Sota syttyy ja Jennyn aviomiehen on mentävä sotaan ja jossain vaiheessa Jennyn on pakko paeta sotaa karkuun maalle. Jennyn aviomies myös osoittautuu uskottomaksi ja tämän aiheuttama murhe kantaa läpi Jennyn elämän. Lapsista tulee Jennyn elämän tarkoitus ja hän tekee kaikkensa, että lapset saavat opiskella ja heillä olisi mahdollista menestyä elämässään.

Kirjassa eletään lähihistoriaa, joten sen ajan maailma on vielä kohtuullisen helppo kuvitella mielessä. Toisaalta aika on ollut hyvin erilainen nykymaailmaan verrattuna. On hauska ajatus, miten ennen vanhaan menty on vain kampaamoon töihin ja siinä sivussa opittu ammatti. Kirja kuvasi myös sodan aikaa ja miten Helsinkiä on pommitettu ja miten oman turvallisuuden tähden on kannattanut jättää kotinsa ja lähteä maalle pakoon. Surulliseksi tarinassa teki sen, miten Jennyn avioliitto meni ja se, että hän eli miehensä kanssa kuitenkin tämän kuolemaan saakka. Avioerot eivät tosin tuon ajan ihmisillä olleet niin yleisiä ja toisaalta se oli Jennyn oma valinta elää näin. Lapsista Jenny sai paljon voimaan ja hän oli hyvin vahva ihminen selviytyessään kaikista vastoinkäymisistä.

Pidin itse kirjassa käytetystä napakasta tyylistä eli kirjan tarina eteni nopealla tahdilla. Kirja on kirjailijan mukaan kirjoitettu pitkälti hänen äitinsä muistiinpanojen pohjalta, joten tämä lienee ei ole antanut hirveästi tilaa millekään ylimääräiselle. Ainoa asia mikä kirjassa hämmästytti, oli suttuinen kirjankansi. Kansikuva lienee on tehty vanhan valokuvan pohjalta, mutta todennäköisesti siitä olisi saanut paljon siistimmän. Pieniä juttuja, mutta silti vaikuttaa kirjan ensivaikutelmaan.

Joka tapauksessa rämä oli hyvin mielenkiitoinen kirja ja sopii varmasti kaikille historiasta ja erilaisista elämäntarinoista kiinnostuneille.

Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!