torstai 31. lokakuuta 2013

Siipirikko


Kristiina Vuori
Siipirikko (2013)





Luin Kristiina Vuoren Näkijän tytär kirjan viime kesänä ja mietin jo siinä vaiheessa, että luultavasti tulen lukemaan jossain vaiheessa myös tämän hänen uusimman kirjansa. Kirjassa eletään 1300-lukua ja se kertoo orjatytön Seljan elämästä.

Seljan perhe murhataan hänen ollessaan pieni ja hän joutuu orjaksi Ahtilan tilalle. Selja tulee hyvin toimeen eläinten kanssa ja hänen isäntänsä Mielo tekee hänestä haukan kasvattajan. Seljalla on myös toinen taito, joka tekee hänestä tärkeän. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Selja onkin tarkoitus naittaa Mielon pojalle Pessille, jota Selja vihaa yhtä paljon kuin isäntäänsä Mieloa. Seljan elämässä tapahtuu käännekohta, kun ritari Aijo saapuu Ahtilan tilalle ostamaan metsästyslintua. Aijo näkee Seljan sormessa kotkasormuksen, joka kuuluu hänen suvulleen. Ritari Aijo luulee Seljaa sukunsa jäseneksi, vaikka sormus on joutunut hänen haltuunsa sattumalta. Tuon suvun perheessä on myös ollut tytär, jota oli kutsuttu Seljaksi. Tämä Selja oli kuollut jo ennen kuin hänet oli ehditty myydä orjaksi. Selja haluaa vapauteen ja valehtelee sormuksen kuuluneen hänen isälleen. Tämä on Seljan ensimmäinen valhe. Samalla kertaa Selja ja Aijo myös rakastuvat.

Selja päättää paeta orjuudesta ystävänsä Häkin ja kasvattamansa kotkan Primuksen kanssa. Ennen pakoaan Häkki tappaa Mielon sisaren ja äidin. Pakomatkallaan seurue törmää ritari Aijoon, joka on tullut pelastamaan sukulaiseksi luulemaansa tyttöä. Aijo seurueineen johtuu taisteluun Mielon joukkojen kanssa, joka on lähtenyt ajamaan takaa karkulaisia. Seljan entiset isännät häviävät taistelun ja Pessi vannoo kostoa Seljalle.

Selja pääsee orjuudesta uudenlaiseen orjuuteen. Hänet tuodaan oletettujen sukulaistensa luokse, mutta valhe jäytää Seljan sisintä. Käy ilmi että tämä ei ole ainut asia, josta hän joutuu elämänsä aikana valehtelemaan. Kaikkia tapahtumia leimaa myös Aijon ja Seljan kielletty rakkaus toisiaan kohtaan. Pessi ei myös ole unohtanut kostoaan ja aikoo palata tuhoamaan Seljan elämän.

Pidin tästä kirjasta paljon ja mielestäni tämä oli onnistuneempi teos kuin Vuoren edellinen kirja. Edellisessä kirjassa tarina välillä ikään kuin junnasi paikallaan, mutta sitä ongelmaa ei ollut tässä kirjassa. Kirjan tapahtumien kuvaukset olivat välillä aika julmia ja myös lukijasta oli piinaavaa odottaa milloin Seljan salaisuudet paljastuvat. Toisaalta kirja oli myös melkoisen romanttinen ritari saapuu pelastamaan neidon hädästä mielikuvineen. Tässä tapauksessa tämä ei häirinnyt, vaikka en olekaan mikään rakkaustarinoiden ystävä. Jännä sinänsä miten kirjaa lukemalla oppii samalla jotain menneisyydestä. En esimerkiksi itse tiennyt että haukkoja ja kotkia on käytetty metsästykseen. Muutenkin jostain syystä kirjasta ovat jääneet mieleen ne kohdat, jossa kuvattiin eläimiä tai niiden arvostusta tuon ajan maailmassa. Monesti kirjaa lukiessa tuli mieleen miten heikko naisen asema on tuohon aikaan ollut verrattuna nykyhetkeen. Ei olisi varmaan ollut helppoa elää naisena 1300-luvun Suomessa.

Kirjaa voi suositella sellaisille, jotka tykkäävät romanttisesta tarinasta historiallisessa ympäristössä. Kirja oli aika samantyyppinen kuin edellinenkin Vuoren kirja. Eli jos piti siitä, pitää myös luultavasti tästä kirjasta.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Venäjän hovissa


Laila Hirvisaari

Minä, Katariina (2011)


Joudun makaamaan tässä paikoillani kenties kuukausia, nyt on aikaa miettiä ja käydä läpi elämääni. Olisiko sinulla aikaa Leon? Voisimmeko selvittää yhdessä minun muistiinpanojani niin ettei papereihini jäisi jälkipolville virheitä ja asiattomuuksia. Minulla on aavistus että kaikki kirjoitukseni ei ole totuudellisia. Se vaivaa minua. Voisitko sinä kuunnella?”

Venäjän kuuluisa keisarinna Katariina Suuri loukkaa jalkansa ja joutuu olemaan paikoillaan särkyjensä vuoksi. Hän näkee nyt oivallisen mahdollisuuden muistella elämäänsä ylikamariherransa ja ystävänsä Leonin kanssa. Hän on jo vanha ja haluaa tehdä synninpäätön ennen kuolemaansa.

Minulla itsellani oli varsin hatara käsitys tästä Venäjän kuuluisasta keisarinnasta ennen tämän kirjan lukemista. Muistelin että häntä pidettiin valistushallitsijana, joka jossain määrin oli kiinnostunut alamaistensa hyvinvoinnista. Katariina oli alunperin saksalainen prinsessa, joka naitettiin Venäjän suuriruhtinas Pietarin kanssa. Pietarin oli tarkoitus nousta valtaistuimelle tätinsä Elisabethin jälkeen, joka oli kaapannut aikaisemmin vallan. Avioliitto oli hyvin onneton ja nuori suuriruhtinas ei ollut kiinnostunut nuoresta vaimostaan. Katariinan asema olikin melkoisen heikko, koska hänen tärkein tehtävänsä oli synnyttää perillinen. Kirjassa kuvattiin paljon hovissa tapahtuvaan juonittelua, josta nuori Katariina selviää muutaman ystävänsä avulla.

Kirja kuvaa Katariinan nuoruutta ennen kuin hänestä tulee keisarinna. Kirjailija on taidokkaasti kuvannut hovissa tapahtuvaa kieroilua, mutta samalla hauskanpitoa ja ylellistä elämää. Romaanissa Katariina joutuu kärsimään ja pelkäämään henkensä puolesta. Hänet tempaistaan nuorena pois kotoaan vieraaseen maahan ja hänen äitinsä ei välitä hänen tunteistaan. Myöhemmin hän joutuu pelkäämään henkensä puolesta ja hänen rakkaat lapsensa riistetään häneltä. Vaikka Katariina kuvataan sympaattisena, hän toisaalta on hyvin vahva persoona ja itsekäs monissa asioissa.

Mielestäni kirja oli hyvä ja kiinnostavasti kirjoitettu. Toisaalta tämän typpisissä kirjoissa on aina hieman hankalaa mieltää missä fakta ja fiktio sekoittuu, mikäli ei tunne historiaa kovinkaan tarkasti. Kirjassa oli paljon aitoja henkilöitä, jotka ovat oikeastikin olleet Katariinan lähipiirissä. Tietysti tällaisessa aiheessa on vain mielikuvitus rajana ja sitä kirjailijalla näyttää olevan. Huomasin että kauppoihin on nyt tullut tämän kirjan jatko-osa. Me,keisarinna ilmeisesti keskittyy Katariinan elämän toiseen puoliskoon Venäjän hallitsijana. Tämä kirja oli sen verran kiinnostava, että varmasti hankin myös tuon jatko-osan.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta



Kari Hotakainen
Klassikko (1997)





Ajattelin, että voisi keskittyä nyt syksyllä pääasiassa suomalaisiin kirjailijoihin. Sain suosituksen, että Kari Hotakaisen Klassikko kannattaisi lukea. Olin aikaisemmin lukenut jotain tuotoksia Karilta, mutta en muista että olisin ollut niistä kovin innostunut. Sitten tämän kirja aihe vielä. Kannessa kerrotaan, että kirja on omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta. No autot eivät ainakaan hirveästi kiinnosta. Kirja alkoikin aika lailla autojen ominaisuuksien kuvailemisella ja mietin jo tässä vaiheessa että mitäköhän tästä tulee. Yllätyksekseni kirja alkoi kuitenkin kiinnostaa minua.

Kirjassa on neljä päähenkilöä. Kirjailija, Pera, autokauppias Kartio ja viimeisenä tarinaan tulee mukaan myös komisario Vikström. Kirjailija ja Pera asioivat samassa autokaupassa, jonka omistaja on Kartio. Kirjailija on irtisanoutunut päivätyöstään ja kirjoittaa nyt omaelämäkerrallista päiväkirjaa. Pera taas on nuori mies, joka elää sosiaalituella ja pimeällä työllä. Autokappias taas myy autoja elättääkseen itsensä. Vikström on taas komisario, joka omalla tavallaan rakastaa rattijuoppoja ja heidän nappaamistaan. Näiden kaikkien elämät kohtaavat kirjassa omalaatuisella tavalla.

Kirjasta saa sellaisen ajatuksen, että se kuvailee Suomen kansaa. Vai kuvaileeko? Ehkä se kuvaa tiettyä osaa kansaa. Vai kuvaillaanko ihmisiä kenties melkoisen yleistävästä näkökulmasta. Kirjassa oli kyllä melkoisen nerokkaita oivalluksia Suomesta ja suomalaisista. Hämmentävintä osiota kirjassa edustaa kirjailijan päiväkirjat. Siinä kuvataan luomiseen tuskaa ja samalla ryypätään ja rellestetään. Jos kirja on osittain omaelämänkerrallinen, niin jäin pakostakin miettimään mitkä osiot on totta ja mitkä ei.

Vaikka kirja herätti aika paljon kysymysmerkkejä, pidin kirjasta. Loppujen lopuksi se autoaihekaan ei ollut niin paha kuin aluksi ajattelin. Joka tapauksessa tätä kirjaa ei kannata ehkä lukea kovin vakavalla mielellä vaan puhtaasti viihdyttääkseen itseään.